29/07/2026
Pienessä mökissä kuului vastasyntyneen itku. Siinä äidin sylissä tasan sata vuotta sitten alkoi Mairen elämä. M***a lasta oli jo tähän yhden huoneen tupaan syntynyt. M***a olisi vielä tulossa. Kaikkiaan 18, jos pari heistä olisi selvinnyt syntymäänsä pidemmälle.
Elämää ehdittiin elää yhdessä 7 vuotta, kunnes Mairen oli aika siirtyä naapuritaloon kasvamaan. Mökki oli jäänyt liian pieneksi yhä kasvavalle perheelle.
Tavan mukaan perheiden tytöt siirtyivät nuorena piikomaan muihin taloihin jättäen lapsuudenkotinsa taakseen. Perheen pojat jäivät kotiin isän avuksi huolehtimaan pelloista ja tekemään metsätöitä.
13-vuotiaana Mairen kädet ohjastivat hevosta matkalla kohti kokoamispaikkaa. Sinne oli isä jätettävä ja palattava yksin matka kotiin hevosella, joka pelkäsi autoja. Elettiin vuotta 1939. Isä oli lähtenyt juuri talvisotaan.
Kotirintamalla kaikki työt jäivät naisten, lasten ja vanhuksien harteille. Niitä töitä riitti aamusta iltaan. Iltaisin lihaksia särki. Seuraavan päivän töihin lähdettiin kuitenkin aamulla taas uudestaan.
"Isä palasi sodasta takaisin", Maire sanoo hiljaa hymyillen. Katse kertoo kaiken. Kaiken sodan tuoman surun keskellä oli suuri ihme saada isä takaisin sodasta ja vielä terveenä.
Rauhan alkaessa pulaa oli tietenkin kaikesta. Mairen mukaan korvikekahviakin kyllä ihan joi, vaikka ei se oikeaa korvannut. (Tässä kohdassa otimme lisää kahvia kuppeihimme leveiden aikojen kunniaksi.)
Rauhan aika toi myös mukanaan rakkauden Mairen elämään. Muutettiin puolison kanssa yhdessä 1910-luvulla rakennettuun taloon. Pidettiin kolmea lehmää, lampaita, kanoja ja sikoja. Maatilan työt tulivat tutuksi. Siinä talossa kasvatettiin neljä lastakin.
Sataan vuoteen mahtuisi kirjan verran tarinaa, m***a loikitaan ajassa nyt eteenpäin. 30 vuotta sitten yhteisestä kodista muutti taivaan kotiin puoliso. Meni vielä reilut 20 vuotta eteenpäin, kun viimein alkoi pohtia muuttoa omakotitalostaan pois.
Lapset alkoivat vinkata silloin 97-vuotiaalle äidilleen meidän DiakonAsumisestamme. "Kyllä minä ensimmäiset yöt kävin vielä kotona nukkumassa", hän nauraen myöntää. Muutos oli aluksi iso.
Tyytyväinen hän meillä asumiseen nyt on. Ikkunoista näkyy mäntymetsä. Sen lomassa kulkevilla poluilla tulee edelleen ulkoiltua rollaattorin avulla. Rauhallinen omannäköinen koti, jossa sisaruksetkin vielä käyvät kylässä. Heitä on yhä elossa Mairella vielä viisi.
Istuin siinä hänen kanssaan saman ruokapöydän ääressä. Maire kaateli kahvia. Käväisi viereisessä huoneessa hakemassa välillä soivan kännykkänsä. Yritin auttaa, m***a hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ei tarvitse ihmetellä mistä tämä hyvä kunto kumpuaa. Jopa 100-vuotiaana ei sallita vieraan passata kylässä ollessaan.
Hän oli hyvin nauravainen ihminen, m***a ehkä ajan mukaisesti valokuvaukseen aina vakavoidutaan. Sain luvan kuvan ja tämän pienen julkaisun tekoon Facebookiin Mairelta sekä hänen tyttäreltään.
Oletteko koskaan muuten yrittänyt selittää mikä on Facebook 100-vuotiaalle, joka ei näitä kotkotuksista ole käyttänyt? Tämä julkaisu on nyt siis pieni lehtijuttu, jota ihmiset voivat katsoa tietokoneelta. "Hyvä", hän sanoi ja jatkoi "Näkee sitten lapsenlapset ja muu nuoriso sieltä."
Jos siellä ruudun takana somekansa haluaa onnitteluja Mairelle laittaa, niin nuoriso (eli me kaikki alle 80-vuotiaat) näytämme ne hänelle. ❤️
Asumisohjaaja Sini
(Ps. Kakusta puuttuva palanen oli jo lautasellani, koska vieraanvaraisuus oli hänelle tärkeää. Syntymäpäiväsankari suostunut edes kakkua ensin ottamaan: "Vieraat ensin".)
